Heräsin aamuyöstä puhelimen soittoon. Vastasin puhelimeen ja siellä kysyttiin, onko isäni kunnossa. Unenpöpperössä vastasin, että kyllähän se, yläkerrassa nukkumassa. Kysyttiin, että saisiko puhelimeen. Kömysin yläkertaan herättämään isäni puhelimeen. Vähän aikaa isäni puhui puhelimessa ja vakuutteli olevansa kunnossa. Koko perhe oli jo tässä vaiheessa hereillä ja kyseli, että mistä on kyse.
Näimme ulkona valoja. Kotipihassa oli ambulanssi.
Asia selvisi vähitellen. Eräs jo edesmennyt lähinaapuri oli ottanut kuppia toisellekin jalalle. Ja nähnyt, kuinka isäni oli ajanut autolla läheisellä tiellä päin kalliota. Hän oli soittanut hätäkeskukseen ja sieltä tuli pelastajat paikalle. Kun ambulanssi ei löytänyt mitään paikanpäältä, päättivät ambulanssikuskit soittaa ja kysellä asiasta. Pienessä kylässä kun kaikki tunsivat toisensa. Varmuuden vuoksi ajoivat vielä kotipihaan varmistamaan asiaa.
Silloin asialle vähän naurettiin. Se nyt oli se naapuri. Näkee vähän omiaan. Naapuria hävetti, kun seuraavan kerran nähtiin. Pyyteli anteeksi.
Asia tuli tänään mieleeni, kun tuttu päivitti kuulumisiaan sairaalasta. Ja en nauranut yhtään. Olin kiitollinen edesmenneelle naapurille, että hän reagoi heti hätätilanteeseen. Juuri niin kuin pitääkin. Meni vähän hutiin sillä kertaa, mutta ei se mitään. Minä kiitän.
Soittakaa apua, jos siltä tuntuu. Häpeästä selviää henkisillä haavoilla.
