Aamuinen
tekstiviesti klo 8.32: ”Liputusvuoro!”
Olin unohtanut oman
vuoroni. Naapuri tiesi, että nyt jos koskaan haluan hoitaa
velvollisuuteni. Vuoro tulee kohdalle vain kerran vuodessa; olihan se
noloa unohtaa omansa. Kiitin naapuria, teki aivan oikein että
muistutti.
Laitoin lipun
salkoon. Ei tuullut. Lippu painautui salkoa vasten. Se oli surullisen näköinen. Ympärillä olevat puut eivät vielä ole
lehdessä, kevät ei vielä näyttäydy kuin ujosti ojanpohjilla
puhkeavissa leskenlehdissä. Näkymä oli karu.
Katselin lippua ja
otin siitä kuvan. Kuvassa ei ollut se hulmuava isänmaallinen lippu.
Surullinen lippu.
Tuli ilta. Puhelin
piippasi. ”Muista laskea lippu!”. Hyvä että muistutti.
Olin yksin
pihamaalla; vain minä ja sirkuttavat linnut ympärilläni. Taustalla
näkyi taivaan kajo, punertava ja kaunis. Lupausta antava. En pitänyt kiirettä, vaan
hiljaa ja tasaisesti laskin lipun alaspäin. Otin sen vastaan ja
varmistin että se ei koskettanut maata. Kunnioitin lippua.
Ihan kuin juuri tämä
yksi lippu olisi ollut se veteraani, joka teki työnsä päivän
mittaan. Ei hulmunnut, ei metelöinyt. Teki tehtävänsä ja sen
jälkeen laskettiin alas, vietiin varastoon odottamaan seuraavaa
kertaa kun isänmaa kutsuu.
Tehtävä
suoritettu.
 |
| Kansallinen veteraanipäivä 27.4. |
