perjantai 25. heinäkuuta 2014

Onko Puijo savolaista kieroutta?

Näkymä Puijon tornista Kuopiosta. Katselenko juuri "puijoa"?

Mitä tarkoittaa sana Puijo? Asia tuli mieleen katsellessa Kuopion julkikuvaa ja lukuisia liiketiloja, joissa oli tavalla tai toisella sana ”Puijo”.

Kysyin asiaa monelta henkilöltä matkan varrelta: hotellin vastaanotosta, tarjoilijoilta, satunnaisilta vastaantulijoilta, torimyyjiltä... Vastaukset olivat hämmentyneitä: Puijon mäki, Puijon luonnonsuojelualue, Puijon torni. Mutta että Puijo – ei se tarkoita mitään, se on vain sana.

Ravintola Wanhan Sataman tarjoilija oli sitä mieltä, että sana ei tarkoita mitään. Hotellin respassa oli muistikuva siitä, että sanan alkuperä voisi liittyä luontoon tai alueen vehreyteen. Puijon tornin tarjoilija ei tiennyt sanan alkuperää ja hän varmisti asian myös keittiön puolelta – sielläkään ei ollut tietoa. Albatrossin terassilla olleet Kuopion RockCock -roudarit olivat sitä mieltä, että sana liittyy jotenkin pujo-kasviin. Kauppahallin myyjä ei tiennyt asiaa, mutta hän myönsi heti perään, että on alunperin kotoisin Jyväskylästä. Torikauppias taas oli sitä mieltä, että Puijo on synonyymi sanalle mäki. Kaiken kaikkiaan kysyin asiaa noin kymmeneltä ihmiseltä. Kukaan ei osannut asiaa selventää varmasti.

Näiltä henkilöiltä tuli yleensä perään kysymys: ”oletko katsonut Googlesta”. En. Se olisi aivan liian helppoa, tavoitteena oli saada selville sanan alkuperä ilman netin avustusta. Ja samalla oli mahdollista jutella paikallisten ihmisten kanssa. Olla sosiaalinen kasvotusten, tutustua.

Jossain vaiheessa päädyin siihen, että Puijo on savolaisten kieroutta parhaimmillaan; sana, joka ei tarkoita mitään. Että mieti siinä nyt sitten. Nuo kierot savolaiset, juuttaat!

Reissusta palauduttani kysyin asiaa vielä Jyväskyläläiseltä tutultani. Hänen muistikuvansa oli, että sana on saamea ja tarkoittaa solaa tai kanjonia. Uskoisiko? Mitä mieltä olette savolaiset? Ja en, en vieläkään ole katsonut googlesta. Enkä aio.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Eksä tiedä kuka mää (luulen) olevani?

JV-tehtävissä voi seurata keikan lähietäisyydeltä,
kunhan osaa väistellä lentävää mikrofonia.
On virkistävää olla joskus tilanteessa, jossa kukaan ei tunne sinua. Keskustelunaiheet voi rönsyillä aiheesta kukkaruukkuun. Ei tarvitse puhua työasioista tai jokapäiväisistä harrastuksista, jollei halua itse ottaa asiaa esille. Illanistujaisissa tilanne korostuu parhaimmillaan. Tai pahimmillaan. Esimerkiksi lääkäri harvoin pääsee vapautumaan roolistaan, koska viimeistään loppuillasta keskustelunaiheet siirtyvät peräpukamiin.

Sama toimii toisinpäin. Jos on paljon sydämellä, on helpottavaa puhua jollekin täysin tuntemattomalle ja purkaa tuntoja. Festarit ja muut tapahtumat ovatkin terapiaistuntoja parhaimmillaan. Tai pahimmillaan, miten tämänkin nyt ottaa. Promillemäärän noustessa avautumisen määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Siis tyyliin:

0-1 promillea: haukutaan poliitikot
1-3 promillea: haukutaan lisäksi vaimo / mies / työnantaja / työkaverit ...
3- promillea: edellisten lisäksi kerrotaan seksiongelmat; kun ei nouse, ei tule, ei saa jne

JV -tehtävissä onnistun usein olemaan terapeutti ihan pyytämättä ja yllättäen. En tiedä, onko tämä yleinen tapa, vai olenko vain minä sellainen, jolle on helppo käydä avautumassa erinäisistä maailman epäkohdista. Vaikka vastapuoli ei tunne minua, niin henkilö, josta kyseinen henkilö avautuu voi olla tuttuni. Näitä tilanteita on tullut eteen yllättävän paljon. On siinä välillä pokassa pitämistä.

Jotkut ihmiset on ihan hassuja, kun pääsevät avautumisen makuun. Niin kuin "eksää tiedä kuka mää oon"-tyypit. Joita en yleensä tunne tai ei edes ole tarpeen tuntea. Ei kaikki ovet avaudu tai ohituskaistat nopeudu, jos tuntee paikallisen julkkiksen. Tai luulee itse olevansa sellainen.

Erikseen tietysti on ne, jotka oikeasti olisi hyvä tuntea. Esimerkiksi illan esiintyjä, ettei tule estettyä hänen pääsyään lavalle. Tai rallikuskit, joiden oikeasti pitäisi päästä median tentattavaksi, eikä pysäyttää portille. Onhan näitäkin tullut eteen. Noloja tilanteita, mutta onneksi näistä mennään eteenpäin huumorilla.

Aion edelleenkin käydä vapaaehtoisena JV-keikoilla, kun vaan ehdin; stressiä näistä en ota. Esimerkiksi seuraavan kerran MM-ralleissa Paviljongissa viikon päästä. Ja kyllä minulle saa tulla edelleen avautumaan. Kuuntelen sujuvasti, vaikka mielessäni voi pyöriä sanat: ”Kuka tuo tyyppi mahtaa olla...?”

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Virtuaalinen suursiivous

Suurisiivous. Ai että inhoan siivousta. Myös virtuaalista sellaista.

Viisi vuotta vanha läppärini oli edelleen käyttökelpoinen, mutta oirehti pahasti. Ylösajo tapahtui yskien ja koneen sammutuksen aikana piti suorittaa manaus. Tallennustila huusi punaisella jo kauan. Oli aika hankkia uusi kone.

Työmaa ja varusteet sen mukaan.

Tietokoneen vaihtoa voisi verrata muuttoon. Jotkut haluavat muuttaa aina samanalaiseen asuntoon. Olohuoneessa on vain pieniä kosmeettisia värinvaihtoja. Keittiö on aina samalla paikalla, mielellään kattilankin siinä samassa kaapissa kuin ennenkin. Muuttofirman käyttö on yleistynyt.

Joskus vaan muutto ei enää ole mahdollista samanlaiseen asuntoon. Kehitys kehittyy, on uutta designia ja rakennustekniikkaa. On mentävä mukana, joillei sitten muuta vanhaan asuntoon. Ja varaudu niihin homevaurioihin.

Tietokonemaailmassa asunnon koko suurenee kerta kerralta. Kun purkaa muuttolaatikoita, on helppo vaan siirtää tiedot uuteen koneeseen. Pölyineen kaikkineen. Onhan täällä tilaa. Kun tarpeeksi monta kertaa muutat, unohdat jo mitä niissä laatikoissa on.

Tällä kertaa muutto vaati suurisiivousta. Tai ei vaatinut, mutta päätin niin.

Tiedostojen kohdalla valitettavan usein laatikko ei ole yksin, vaan löydät sen moninkertaisen kopion. Huomaat siirtäväsi saman laatikon useaan kertaan. On pilveä automaattitallennusta, erillistä varmuuskopiolevyä ja vaikka mitä pölyistä nurkkaa. Löydät yllättäen tiedostoja, jotka olet jo luullut tuhonneesi turhina kauan sitten. Vieläkö tuo ryökäle täällä majailee! Päiväni murmelina. Yritin teilata murmelin, mutta saas nähdä. Voi olla, että ilmaantuu vielä jostain kolosta minulle nauramaan.

Siinä vaiheessa, kun siirrän tiedostoja lähes 20 vuoden takaa, mietin onko tässä enää järkeä. Onko todella niin, että tämä tiedosto on niin nostalginen, että se on säilytettävä vielä tässäkin muutossa? Valokuvien kohdalla valinta on selvä. Säilytetään. Mutta ne Arts&Letters -ohjelmalla tehdyt silloisella mittapuulla tajunnanräjäyttävät grafiikat eivät tänä päivänä menisi läpi millään kriteerillä.

On osattava luopua. Osasin joitakin vuosia sitten jo luopua niistä vanhoista korpuista, joiden varmuuskopiot oli jo koneellani ja joiden lukulaitetta ei enää missään koneessa ole ollut vuosiin. Mutta näiden tiedostojen kohdalla kynnys on suurempi. Kun ne nyt kuitenkin mahtuu tietokoneenkoneen sisälle ilman rakennettavaa elintasosiipeä.

Myönnän. Säilytin. Jos vaikka Arts&Letters tulisi vielä muotiin. Vähän niin kuin retro ja vintage. Mistä sitä tietää.

Muutosta toiseen olen säilyttänyt yhden ohjelman: Emacs -tekstieditorin. Ja siitä en luovu. Se on kuin vanha, vähän kulahtanut mutta edelleen sopiva oloasu, jonka kanssa on kiva köllötellä sohvalla.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kirje minulle

Siivosin varastoa, joka on ollut lähestulkoon koskematta siitä lähtien, kun olen muuttanut pois kotoa. Otin mukaan pari laatikollista kirjeitä ja vanhoja papereita, joita olen käynyt läpi pari iltaa.

Mukana oli päiväkirjoja, ystäväkirjoja, kirjeitä, kortteja, piirrustuksia, lehtileikkeitä ja valokuvia. Kortteja ja kirjeitä oli aina ala-asteelta lukioaikoihin. Ajankuva huokuu kirjeistä läpi.

Päiväkirjat oli ylä-aste ja lukioajoista. Ne oli enimmäkseen arjen kuvausta, kouluasioita, kohtaamisia ja tulevaisuuden pohdintaa. Ei mitään isoja paljastuksia. Ihastumisia, pieniä rakkauskirjeitä, ihannemiehen kuvailua. Kevyttä Harlekiini-kamaa. Ei mitään rouheeta meininkiä.

Kävin materiaalin läpi ja ihmettelin sitä valtavaa ihmismäärää, johon olen saanut tutustua jo ennen täysi-ikäisyyttä. Muutamat ihmiset olin unohtanut jo kokonaan ja tuli tunne, kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja pitkästä aikaa.

Erityisen tarkkaan luin jo edesmenneen ystäväni kirjeitä ja kortteja. Etsin vastauksia mietteisiin, jotka vaivaa edelleen. Vastauksia en saanut, mutta tuli hyvä olo lukea hänen pirteitä kirjoituksiaan.

Kirje minulle.
Eräs avaamaton kirjekuori odotti pinossa. Yllätin itseni. Täysin. Luin tervehdyksen itseltäni 23 vuoden takaa. Mukana oli viisi kirjettä. Ensimmäinen kirje alkoi sanoilla: "On kyllä hieno kuvitella lukevansa näitä kirjeitä joskus." Kirje on päivätty 18.10.1991.

Mitä siis kirjoitin itselleni? Kirjeiden sisältö ei ole mitään ihmeellistä luettavaa. Pohdin abivuonna tulevaisuutta ja sitä, mihin haen opiskelemaan ja mitä haluan tehdä isona. Mahtoi olla tylsä päivä, kun nuo olen kirjoittanut.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Hyvän mielen lunastus



Sain syntymäpäiväkortin. Ihmettelin kortin toisella puolella ollutta "Lunastus"-leimaa. Lähettäjä oli epähuomiossa jättänyt maksamatta postimaksun, vaikka oli kortin frankkeerauskoneen läpi vetäissyt. Kortti tuli silti perille parin päivän viiveellä, kiitos postin toiminnan!

Minusta on tärkeää antaa hyvää palautetta, kun on sen aika. Laitoin postiin nettisivujen kautta palautteen toiminnasta:

* * *
Sain tänään viikon myöhässä syntymäpäiväkortin, josta lähettäjä on epähuomiossa unohtanut postimaksun. Kortissa on leima "Lunastus 2,90€", mutta kortti on tänään kuitenkin saapunut postilaatikkooni.

Kiitos hyvästä palvelusta. Suosittelen lähettäjälle, että seuraavaan korttiin hän tulisi laittamaan tarkoituksella 2xpostimaksun hyvityksenä tästä hyvästä palvelusta ;)

Hyvä kesää ja aurinkoa.
* * *

Tuli vasta palautteen jättämisen jälkeen mieleen, että voisinhan minä itsekin lähettää kortin. Kahden postimerkin kera. Keksisi vaan, kenelle sen lähettäisi.