En lähetä
joulukortteja. Lopetin korttien lähettämisen muutama vuosi sitten
ja otin tavaksi soittaa muutamia ihmisiä läpi joulun aluspäivinä.
Sellaisia ihmisiä, joita näkee aivan liian harvoin – joko
välimatkan tai muun syyn takia.
Eräs ystäväni oli
kuulemma jo odottanut soittoani ja yrittänyt ennakkoon miettiä,
mitä kaikkea on tapahtunut vuoden aikana. Että sitten muistaa kertoa
minulle kaikki juorut ja elämänkäänteet. Toinen ystäväni taas
vastasi puhelimeen, että ”johan tätä oli odotettu”. Nämä
soitot tekevät aina niin hyvän mielen.
Tänä vuonna tein
soitteluja hands-free korvalla samaan aikaan, kun käväisin
ostamassa joulukukkia Viherlandiasta. Istahdin viherhuoneen penkille
puhumaan ystävieni kanssa ja katselin samalla Kallea ja Torstia,
Viherlandian kultatöyhtökakaduja.
Kalle vasemmalla lehtien alla, Torsti poseeraa oikealla. |
Tilanne oli hieman
erikoinen. Väliä puhua pulputin korvanappiin, välillä olin
hiljaa. Papukaijat katselivat minua, tuota outoa ihmistä, joka
höpötti ja tuijotti heitä, mutta toisaalta ei puhunut heille.
Kalle oli piiloutuneena häkin pohjalla olevien sanomalehtien alle ja
sieltä huuteli ”Päivää! Päivää!” Ihan kuin testatakseen,
puhuinko hänelle.
Mieleeni pulpahti
elokuva Taxi Driver ja sen kuuluisa kohtaus: You talkin' to
me? You talkin' to me? You
talkin' to me? Then who the hell else are you talking...
you talking to me? Well I'm the only one here.
Nauratti. Hassut
otukset. Kun nappasin pari kuvaa, Torsti röyhisti höyheniään. Tuo
oman arvonsa tunteva otus, valokuvassa pitää näyttää parhaimpia
puoliaan.
Tästä, jos mistä,
tuli viimeistään hyvä joulutunnelma.